Oman elämänsä ankeuttajat

Liekö syksy joka saa meidät suomalaiset entistä synkemmiksi. Surullisia ilmeitä näkee kaikkialla, hymyn häivääkin on vaikea erottaa kasvoilta. Tervehdys on matala murahdus, jos sitäkään. Valitus alkaa jo aamusta, kurjuutta tuntuu riittävän. Näyttää siltä, että suurimmalla osalla ihmisistä elämä on yksi suuri murheellinen näytelmä. Eikö siinä ole todellakaan mitään hyvää? Voisiko siitä yrittää edes kaivaa esille jonkun hyvän asian, valon pilkahduksen? Voiko kyse olla kuitenkin omasta asenteesta? Mitä tapahtuisi jos kadulla hymyilisi ohikulkijalle tai peräti nyökkäisi? Uskallatko ottaa haasteen vastaan ja kokeilla? Entä jos hississä seinien tuijottelun sijaan katsoisimme toisiamme silmiin ja vaihtaisimme muutaman sanan. Mitä tapahtuisi? Kokeile! 

Eräs työkaverini viettää pitkiä aikoja perheensä kanssa Floridassa. Tapaat hymyileviä kasvoja. Siellä ihmisillä on tapana jutella toisilleen esim. kaupan kassajonossa. Hänen pikkutyttönsä oli tehnyt saman Suomessa kassajonossa. He olivat molemmat saaneet kummeksuvia katseita osakseen. Miten selittää pienelle iloiselle lapselle, että tässä murheellisten ihmisten maassa ei ole tapana harrastaa small talkia eikä juuri muutakaan. Täällä ollaan möllötetään omissa oloissa. Ihmisiä ei saa häiritä. Suljetaan verhot ja mieli.  

Toinen ystäväni kertoi hiljattain miten heidän asuessaan Sveitsissä ihmiset kutsuivat toisiaan usein kahville kotiinsa. Tarjottiin kuppi kahvia ja pöytään nostettiin kulhollinen suklaata. Suomessa leivotaan itse karjalanpiirakoita ja kakkuja sen seitsemän sorttia, kutsutaan vieraita ja emännällä on silmänaluset mustana väsymyksestä -tai jätetään yksinkertaisesti sosiaalinen kanssakäyminen sikseen, päästään helpommalla.

Ystäväni kertoi myös tarinoita Ruotsista yrittäjän silmin katseltuna. Siellä yrittäjät tapaavat toisiaan ja jakavat hyvin avoimesti kokemuksiaan. Tästä seurasi heille kaikille hyötyä. He saivat toisiltaan arvokasta tietoa ja kontakteja ja kaikki pärjäsivät paremmin. Suomessa yrittäjä ei puhu kenellekään mitään, ettei kukaan varasta hänen ideaansa. Menestys onkin sitten toinen asia.  

Olisiko meidänkin aika astua metsästä askel urbaanimpaan suuntaan ja avata suumme ja kotimme ovet? Etsiä iloa arjesta ja pienistä kohtaamisista, nähdä hyvää ympärillämme! 

Voisimmeko näyttää onnellisuutemme vai asuuko meissä vieläkin se vanha sanonta:

 " Kel onni on se onnen kätkeköön!". Mistä lie tuokin sanonta saanut alkunsa. Onko se peräti meidän luterilainen uskontomme joka ohjaa meitä synkkämielisyyteen?

      Iloa viikkoosi!