Kotiin tultuani aloin leikkaamaan pihassa pensaita ja huomasin miettiväni tapahtumien kulkua. Selvittelin netistä erilaisia tilastoja urheilulajien vaarallisuudesta. Onnekseni törmäsin esim. tilastoihin, joiden mukaan salibandy, jääkiekko ja jalkapallo menevät ratsastuksen edelle tapaturmien määrän suhteen, kun vertailtiin tapaturmia suhteessa harrastustuntimääriin eri lajeissa. En millään haluaisi luopua minulle niin tärkeästä lajista pelon vuoksi. Tämähän tarkoittaisi myös sitä, että joutuisin riistämään tämän rakkaan lajin myös tyttäreltäni, sillä miten voisin sallia hänen harrastaa jotakin, mitä itse pidän liian vaarallisena.
Aikani asiaa pureskeltuani tulin siihen tulokseen, että ei kai tätä elämää voi elää pelkäämällä. Jos pelkäisin en kai voisi ajaa autoa, en voisi käydä töissä, en uskaltaisi liikkua vilkkailla alueilla Euroopan suurkaupungeissa. En uskaltaisi lasketella puuterilumilla. En rohkenisi hakea uutta työpaikkaa, en kokea uusia asioita, en ottaa uusia haasteita vastaan, en kokea elämyksiä, innostua ja rakastua. Onko pelko pohjimmiltaan sitä, että uskomme jotakin pahaa tapahtuvan?
Äitini
on rohkea nainen ja hän on aina sanonut, että hän ei pelkää esim.
matkustaa uusiin jännittäviin paikkoihin, koska uskoo, että jos jotakin
on sattuakseen se sattuu sitten missä tahansa. Näin haluan uskoa.
Perhosia vatsassani puen kypärän päähäni ja turvaliivin ylleni,mutta haluan elää täysillä, tehdä asioita, jotka tuottavat minulle onnellisuutta, jotka innostavat minua. Haluan uskaltaa ja uskoa hyvää. Viimeinen asia, jonka haluan elämääni rajoittavan on pelko.
"Never let your fear decide your future".
Näissä mietteissä rohkeaa viikonloppua!
"Die with memories
not dreams"
Äitisi sanoissa on viisautta. Näin minäkin yritän elää. Ei pelolle saa antaa liian suurya valtaa, toki terve järki on syytä pitää mukana. Turvalkista ja mukavaa viikonloppua!
VastaaPoistaNäin se on, ei elämää voi elää peläten.
PoistaNiinpä! On tervettä tuntea pelkoa ja pohtia turvallisuusaioita, mutta pelko ei saa estää elämästä. Olen ratsastanut kaikenlaisilla koneilla yksin maastossa monet kerrat ja edelleen olen sitä mieltä että tyylikkäitä sulkutaivutuksia tärkeämpää on oppia lukemaan hevosen eleitä ja hallitsemaan säikähtänyt tai niskuroiva hevonen. Opetin miehellenikin ensimmäisten asioiden joukossa mitä tehdään, jos heppa yrittää keulia, pukittaa, ryöstäytyä käsistä tai vaikka ihan vaan kompastuu pahasti. Tuohon viimeksi mainittuun tilanteeseen mieheni sitten joutuikin eräällä joentörmällä ja muisti neuvoni selviten tilanteesta putoamatta ja hevonenkin pääsi ylös jaloilleen. (Vähänkö olin hänestä ylpeä!)
VastaaPoistaViisasta äitiäsi kannattaa kuunnella :)
Voisitkin laittaa nuo neuvot myös minulle sähköpostilla tai tämä olisi myös toivepostaus ;-)
Poista:D Emmää ryhdy heppa-bloggajaksi! Erilaiset horsemanship-kirjat auttavat alkuun. Kun oppii näkemään tilanteet saalis- ja laumaeläimen näkökulmasta, osaa tilanteita ennakoida ja tietää miten niihin kannattaa yrittää vaikuttaa. Ratsastusoppaat kertovat että esim. pukkittelevan hevosen ei saa antaa vetää päätään alas, jolloin se pääsee pukkaamaan yms. Maastoratsastus kokeneemman ratsastajan kanssa taitaa olla paras käytännön opettaja.
PoistaVoidaan tietty pitää ensi vuoden venemessujen bloggaajatapaamisessa joku heppatyttöjen kaffevartti ;)
Näin se on että kotiakkin on moni kuollut =). Eletään täysillä ja nautitaan elämästä. Se on juuri kuten kirjoiti, ettei pelolle kannata antaa alaa. Ihanaa viikonloppua <3!
VastaaPoistaNäin se kai on, että suurinosa ihmisistä kuolee kuitenkin kotiinsa. Hyvää loppuviikkoa!
PoistaMullahan on käynyt paha ratsastusonnettomuus, kun aiemmin (lue nuorempana!) kilpailin esteitä ja treenasin kenttäratsastusta. Olen ollut lähellä piti tilanteissa monta kertaa, mutta todennut, että hyvä ratsastustaito on ollut aina avain siihen, että lopulta ei mitään suurempaa ole sattunut. Ja tippumisia sattuu - minkäs teet. Mutta nyt huomasin, että muutama vuosi taukoa oli tehnyt pelkotilalle pahoja. Oli tosi hankala päästä hevosen selässä rennoksi tai uskaltaa laukata reippaasti. Saati sitten mennä edes pieniä esteitä. Mulla oli koko ajan sellainen tyhmä olo, että mitäs jos tää heppa lähtee tästä käsistä ja mulla ei ole nyt taitoa ja kuntoa tarpeeksi, että hallitsen tilanteen. Eli taas pääsen samaan. Kuntoa ja taitoa ja sitä tekniikkaa putoamisen estoon kyllä vaaditaan, mutta toisaalta niitä hankkiakseen täytyy vain ratsastaa. Ja onneksi ratsastuskoulujen tunnit nyt aika hyvällä mallilla -ainakin siellä missä sä käyt. Ei mitään ihan mahdottomia tapauksia tai sitten niillä ei ole ihan pakko mennä. Tsemppaan jatkamaan! Ja erityisesti treenaamaan vaan lisää :-) NIIN tuli vielä sellainen mieleen, että heppa, jolla tykkäsin eniten siellä mennä, oli vähän kyttääjä ja hyppi sivuun milloin mitäkin. Mutta sitten kun itse osasi olla rentona ja luottavana selässä, se väheni selkeästi. Eli ratsastajan omakin toiminta vaikuttaa. Niin ja kerrottakoon nyt sekin, että satutin pahasti lonkkani tuossa viime elokuussa, kun rauhallinen (???) suomenhevonen teki pikalähdöt pelästyessään metsästä kentälle tullutta koiraa. Mulla ei ollut mitään ajatustakaan tästä pelästymismahdollisuudesta, ja olin just noussut selkään sekä vielä ilman jalustimia. Puristin sen verran kovaa reisillä satulaan, etten lentänyt kuin leppäkeihäs, että tosiaan nivunen ja reisi olivat sen jälkeen kuukauden sairiksella. Tämä varmaan pisintä toipumisaikaa vaatinut ja ehkä myös kivuliain sattumus 25 ratsastusvuoteni aikana. Vaikka eteen on tullut lukuisia esteiden päälle rävähdyksiä ja inhottavia hetkiä, kun tippuu ja keuhkoista menee ilmat pihalle, en ole saanut kuin kerran ambulanssin kentän laidalle, ja silloinkaan ei lopulta mitään pahempaa käynyt :-D
VastaaPoistaMielenkiintoisia tarinoita, onneksi ei mitään pahempaa. Eipä tässä auta kuin luottavaisin mielin jatkaa, kun se niin huippukivaa hommaa kuitenkin on. Onneksi viime tuntimme oli hieman rauhallisempi. Kuka muuten sun suosikkihevonen tuolla oli tai on? Olet oikeassa, että onneksi ihan mahdottomia tapauksia tuolla ei enää ole. Kivaa loppuviikkoa!
Poista