Kaikki kiva on edessäpäin

Työkaverini totesi tässä eräänä päivänä, että kevät on niin ihanaa aikaa, kun kaikki kiva on edessäpäin! Asennekysymys sanon minä. Toisille kevät on työleiri; pitää pestä ikkunoita, vaihtaa autonrenkaita, jynssätä terassi kalusteineen, istuttaa kesäkukkia, haravoida, keväthuoltaa venettä, kantaa tavaroita veneelle, siirtää talvivaatteita säilöön, hankkia kevätkenkiä ja huoltaa polkupyörät yms. Onhan se niinkin, mutta mitä tapahtuisi, jos vaihtaisi vain talvirenkaat ja pesisi ikkunat? Ottaisi sellaisen asenteen, että kaikki muu on vain mukavaa tekemistä, millä ei ole mikään kiire. Tehdään, kun siltä tuntuu.  

Lastemme ollessa pieniä jouduin opettelemaan laiskottelun taidon tai toisaalta voisi sanoa, että opettelin hetkestä nauttimisen taidon. Oli kevät ja olin aivan uuvuksissa. Opetin itseni menemään hetkeksi aurinkotuoliin kahvikupin kanssa. Pakotin itseni pysymään tuolissa vähintään 15 min. Pakotin itseni nauttimaan rentouttavasta hetkestäni. Se 15 min. oli pitkä aika, kun edessään näki pesemättömät ikkunat, takaraivossa jyskytti tyhjentämätön astianpesukone tai kerrankin lasten ollessa päiväunilla olisi mahdollisuus silittää ne pyykkikasat rauhassa. Kelloa tuli aluksi katsottua aika tiuhaan. Odotin, että saisin jo lähteä liikkeelle. Harjoittelun päätteksi opin nauttimaan ajastani. Kuuntelin ajatuksiani, linnunlaulua, tuulen huminaa mitä milloinkin. Odotin omaa hetkeäni. 

Syytän tästä jatkuvasta "pitäisi tehdä sitä sun tätä" -asenteesta osittain uskontoamme. Luterilaisen kai kuuluu olla työteliäs. "Ensin työ ja sitten huvi"- ajattelu kai istuu aika syvällä. Kuka tämänkin on keksinyt? Entä jos nauttisi hetkestä nyt juuri tässä, uskon, että sen voimin jaksaa paremmin taas sen ympäröivän maailman ja työnkin.  

Iän myötä sitä oppii kaikenlaista, kuten oppii kuuntelemaan paremmin omaa kehoaan. En väitä, etteikö joku nuorikin voisi tätä taitoa osata, mutta itselläni ja monilla ystävilläni tämä taito on kehittynyt vasta iän myötä. Olin esim. suunnitellut eräänä päivänä meneväni aamulla ennen työvuoroani lenkille, kehoni huusi aamulla kuitenkin lepoa. Se, että kuuntelin kehoani siinä hetkessä oli varmasti parempi vaihtoehto, kuin itsensä rasittaminen lenkillä, kun se silloin tuntui ylivoimaisen raskaalta. Nuorempana olisin kai valinnut pakkolenkin. 

Iän myötä olen oppinut sanomaan ei. Osaan kieltäytyä esim. ryhtymästä johonkin hankkeeseen, mikäli se ei omiin / perheeni aikatauluihin sovi. 

Olen myös oppinut sen, että se mitä muut ihmiset sinusta ajattevat ei muuta tapaani toimia, jos tapani toimia vastaa omaa arvomaailmaani ja on minusta oikein. Emme voi koskaan miellyttää kaikkia, eikä se kai ole tavoiteltavaakaan. 

Nautitaan keväästä ja muistetaan, että kukaan ei kuole, vaikka terassi ei ole pesty tai puutarhakalusteet eivät kiillä. Tulee se kesä siltikin. Muistetaan kuunnella itseämme, sillä sitä ei kukaan voi puolestamme tehdä. 

Keväistä lauantaita!