Jätelavalta aarteita

Olen aina ihmetellyt miten sisustuslehdissä ja kaikkialla muualla kerrotaan, että aarteita löytyi roskalavalta. Minulle ei ole osunut sellaista roskalavaa eteeni. Kunnes täällä uudessa kodissani talon vanhat asukkaat tyhjensivät varastojaan roskalavalle. Pelastettavaa olisi ollut paljon enemmänkin, mutta en kehdannut siellä kyttäillä haukkana vieressä. Onnistuin kuitenkin pelastamaan yhden vanhan penkin ja tuolin sekä naulakon. Myöhemmin poimin jätelavalta vielä vanhan tilanjakajan. 

Tuoli ja penkki pääsevät kesähuoneeseemme, jossa haaveilen kynttilän valossa istuvani kylmenevinä syysiltoina punaviinilasini kanssa tai jossa juon aamukahvia aikaisin keväällä. 

Haaveissani istumme siellä myös iltaa ystävien kanssa. Saa nähdä käykö näin! Kesähuone on toivottavasti pakopaikka talosta myös lapsille, silloin, kun haluaa olla kaverin kanssa kahden tai isommalla porukalla omassa rauhassa. 

Penkki on tarinan mukaan ollut tässä saaristolaistalossa vuodesta 1939 (siis alusta lähtien). Se on selvästi tehty mittojen mukaan eteiseen. Onkohan siihen aikaan kengät jätetty ulos, sillä penkin alle ei mahdu kenkiä? 

Naulakon paikka ei ole vielä vahvistunut. Saa nähdä minne se löytää paikkansa täällä. Naulakon koukut ovat ajansaatossa ruostuneet, enkä haluaisi vaihtaa niitä uusiin, jotta naulakon tunnelma ei kärsi. Toisaalta mikäli naulakkoa aikoisi käyttää on ruostuneet koukut hieman riski esim. vaaleiden takkien kanssa.

Tilanjakajan aion maalata ja asennan siihen uudet kankaat. Olen luvannut sen pojalleni sängyn viereen näkösuojaksi. Kuten huomaatte projekteja täällä riittää, eikä aika tule pitkäksi!

Huomaan muuttuvani päivä päivältä enemmän ekoihmiseksi. Vielä en voi tituleerata itseäni aivan vuoden ekoihmiseksi, mutta mitäs sanotte siitä, että kuivurin sijaan olen kuivattanut pyykkiä narulla ulkona tai siitä, että ruoho leikataan sähköleikkurilla (ekologisempi kuulemma kuin kakstahtikoneet). No ymmärrän kyllä, että vielä ekologisempi olisi käsikäyttöinen leikkuri, mutta rajansa kaikella. 

Toimeliain terveisin, Nora