Matkalla purjehtijaksi

Muistan joskus lukeneeni hyvän harrastuksen määritelmän. Se kuului näin: ensinnä hyvä harrastus on niin vaikea, että sitä ei koskaan opi kunnolla. Toiseksi se on niin kallis, että se on viedä sinut perikatoon ja kolmanneksi se vie niin paljon aikaa, että työt kärsivät. 
Olen elämäni varrella löytänyt monta edellä mainitun "hyvän" harrastuksen määritelmän täyttävää harrastusta. Purjehdus on niistä yksi! 

 

Kuinka purjehtijaksi tullaan blogissa oli tänään mainio kirjoitus otsikolla Go girls! 

http://skiglari-norppa.blogspot.fi/.  Teksti sai minut miettimään, miten meillä jokaisella on varmasti oma tarinansa kerrottavana, siitä miten purjehduksen pariin on aikoinaan löytänyt. 

Kerron tässä omani. Tarina alkaa jostakin nuoruudestani ja lämpöisistä kesistä. 

Vietimme paljon aikaa Hangossa kaveriporukalla. Hangon regatassakin oli tapana käydä, lähinnä kai siihen aikaan enemmänkin juhlimassa, kuin purjehtimassa. Muutamia kertoja siirsimme veneitä kavereiden kanssa regatan jälkeen Helsinkiin. H veneen hankintaa mietittiin tyttöporukalla. Purjehduskipinä oli syttynyt! 

 

Mieheni tavattuani purjehdimme (1995-2001) joka kesä kaksi-kolme viikkoa Jenneau 38 kimppaveneellä välimerellä. Lähtösatama oli Kos, Ateena tai Marmaris. Seurana meillä oli siellä muutama mieheni miespuoleinen purjehtijakaveri. Toisinaan meillä oli mukana tuttavapariskuntamme. Joskus taas purjehdimme kaksin. Yhtenäkin kesänä siirsimme veneen Ateenasta Marmarikseen, Turkkiin kaksin. Opin näiden kesien aikana purjehduksesta paljon! Fendareita heittelimme harjoitusmielessä mereen purjehtiessamme ja teimme sitten niiden pelastusharjoituksia. Karttaplotterita ei ollut ja kartta oli kovassa käytössä, niin reittisuunnittelussa kuin matkan varrellakin. Venettä sain ajaa pitkiä pätkiä ja rantautumisetkin alkoivat sujua mallikkaasti. Peruuttaen laituriin, kuten siellä tapana on.

Olen aina ollut turvallisuushakuinen seikkailija tai sanotaanko jonkinlainen kontrollifriikki. En siis osaisi kuvitella itseäni avomerellä purjeveneellä kaksin mieheni kanssa, ellen uskoisi selviäväni veneellä lähimpään rantaan yksinkin.

Purjehtiminen välimerellä on todella helppoa navigointimielessä. Syvyyttä on yleensä satoja metrejä. Kareja ei juurikaan ole. Saari, jonne olemme matkalla alkaa näkymään kyllä horisontissa, kun muutamia tunteja oikeaan suuuntaan on purjehdittu. Vesi on lämmintä, samoin ilma ja aurinko paistaa. Tuuli on vaihtelevaa ja tuulisella säällä aallot ovat aika isoja. Pieniä kyliä, ystävällisiä ihmisiä ja herkullista ruokaa riittää! Oi, tuli ihan ikävä! 

Esikoisemme syntyi syksyllä 2000. Lähdimme hänen kanssaan Kreikkaan purjehtimaan, kun hän oli noin 9kk vanha. Hän opetteli kävelemään ja liikkui todella nopeasti, ilman järjen häivää. Hän nukkuin yhdet kahden tunnin päiväunet päivässä. Siinä ajassa ei välimerellä vielä kovin pitkälle pääse. Samaan aikaan venekimppamme halusi hankkia suuremman veneen ja siirtää sen Kanarialle, josta voisi purjehtia myös Atlantin yli. Jäimme pois kimpasta ja hankimme Maxi Fenix 28 jalkaisen oman veneen Suomeen. Sain opetella ruoriohjauksen jälkeen pinnaohjausta, joka oli aluksi todella outo. Kävin saaristo- ja rannikkolaivurikurssit, koska huomasin hyvin äkkiä, että vesistömme navigointi oli kertaluokkaa haasteellisempaa, mihin olin tottunut. Sain myös huomata miksi kasa lämpöisiä, tuulen- ja sateenpitäviä purjehdusvaatteita on tärkeämpiä kuin uudet bikinit. 

Aurinkokatostakaan ei rantaan tullessa ollut kiire asentaa, ellei sitä käyttänyt sitten sadesuojana.

 

Kesälomat on vietetty enemmän ja vähemmän aina veneellä. Saaristomerta ja Ahvenanmaata on koluttu. Yhtenäkin kesänä olimme kuusi viikkoa venellä. Olen aina halunnut osallistua purjehtimiseen, oppia uusia asioita. Mieheni on taitavampi purjeiden säätäjä kuin minä, joten veneen ajaminen jää monesti minun hommakseni. Jossakin vaiheessa päätin myöskin, että opettelen ajamaan veneen rantaan. Mielestäni se on oikein hyvä järjestely, sillä jos tuuli esim. painaa venettä laituriin päin, on miehillä enemmän voimaa venettä pidellä, kunnes se saadaan kiinnitettyä kunnolla. Puhumattakaan luonnonsatamaan rantautumisesta, liukkaille kallioille hyppelystä jne. 

 

Vuonna 2009 halusin suorittaa perämieskurssin ja perämiestutkinnon. Halusin paperin siitä mitä osaan. Kävin Abrego purjehduskoulun järjestämän kurssin. Tässä on neljä muuta kurssin oppilasta ja kaksi opettajaani kuvassa keskellä. Abregon kurssi oli mielestäni oikein hyvä, suosittelen lämpimästi! Kuva, jossa olin mukana oli pakko sensuroida. Seurasta johtuen en kehdannut kammata hiuksiani, enkä lisätä huulipunaa ennen kuvan ottamista ja sen huomasi. Päivä merellä oli tehnyt tehtävänsä.  

 

 

Muutama vuosi sitten innostuin mieheni kanssa käymään purjehduskisoissa. Se oli opettavaista puuhaa, sillä kaikki toiminnot tehdään nopeutetusti. Väistämissäännöt saavat aivan uuden merkityksen. Opettavaista oli myös seurata muiden veneiden ratkaisuja. Kommunikoinnillakin oli suuri merkitys, samoin yhteistyöllä. Saa nähdä tuleeko tänä kesänä osallistuttua kisoihin.

 

 

Tämän kesän varsinainen uusi haaste purjehduksen suhteen tulee olemaan 606 veneellä purjehtiminen. Olen menossa 606 kurssille kahden naispuoleisen työtoverini kanssa. Saattaa olla, että keskikesällä me jo purjehdimme 606 venettä naismiehistöllä. Sekin olisi uusi kokemus, siis puhdas naismiehistö! 

Ensi viikonlopun haaste on saada vene vesille. Onnistuisikohan se jo aiemmin, viikonlopuksi kun on luvattu kaunista säätä?  

Purjehdus on tuonut elämääni niin paljon itseluottamusta, iloa, raitista meri-ilmaa, hauskoja kokemuksia, ihania ihmisiä ja uusia haasteita, että ei voi muuta kuin toivottaa kaikille rohkeutta harrastuksen pariin! Kaikille naisille myös tiedoksi, että te osaatte vaikka mitä, jos haluatte! 

Hyviä tuulia!