Mielenhallintaa

Tarina alkoi siitä, kun joskus pienenä muiden pikkutyttöjen tapaan intoilin, että haluan ratsastamaan. Kiitos vanhempieni olen aina saanut harrastaa kaikkea mitä olen halunnut. En muista enää tarkalleen kauanko tämä harrastus kesti, mutta siitä olen varma, että en esimerkiksi hypännyt pienenä esteitä. Muistan myös sen pelonsekaisen tunteen, kun saavuin tallille ja mietin, kenen hevosen tänään saan. Oma lempparini oli musta Alfa, jolla oli tähti päässä. Itse en muista (kumma kyllä) sitä mihin harrastukseni sillä erää päättyi. Vanhempani muistelevat, että se saattoi olla jokin pahempi hevosen selästä putoaminen. 

 

Nämä kuvat ovat säilyneet harrastuksen alusta. Saattavat olla jopa ensimmäiseltä tunnilta. 

Tarina jatkui siitä, kun nuorin tyttäreni alkoi harrastamaan poniratsastusta kuusi vuotiaana minikursseilla. Seurattuani lajia tyttäreni harrastamana muutaman vuoden alkoi heräämään kiinnostus palata hevosen selkään. Olinhan vuosien saatossa käynyt muutamia vaelluksia islanninhevosilla. Aikani rohkeutta kerättyäni, ilmoittauduin kaksi vuotta sitten kesällä aikuisten (kauan sitten ratsastaneiden) intensiivikurssille. Toisen tunnin päätteeksi vietiin yksi ratsastaja tunnin päätteeksi sairaalaan aivotärähdyksen takia. Hurahdin vaaroista huolimatta (tai juuri niiden takia) lajiin totaalisesti. Jokaisen tunnin päätteeksi sitä kokee olevansa niin voimakkaasti elossa. Jonkin sortin adrenaliinijunkie kai pitää olla, jos tällaisesta nauttii. Nauttii tai ei, siinä rajoilla kai toistaiseksi liikutaan. Toisinaan tunnit menevät tosi hyvin ja silloin nautinto on suunnaton. Rodeota muistuttavien tuntien jälkeen, sitä joutuu todellakin keräilemään kaiken taitonsa ja rohkeutensa rippeet kasaan seuraava tuntia varten. 

 

Olen ollut aina elämässäni suunnattoman onnekas ihmisten suhteen. Muistan elämäni varrelta monta tarinaa, jolloin juuri oikea ihminen ilmestyy oikealla hetkellä elämääni, liittyivät nämä ihmiset sitten työhön, terveyteen, ihmissuhteisiin, lapsiin, ongelmiin tai harrastuksiin. Näin kävi tälläkin kerralla. Juuri kun lähes koko ratsastusryhmämme oli useiden "rodeotuntien" päätteksi ajautunut tilaan, jossa meiltä kaikilta olivat viimeisenkin itseluottamuksen ja rohkeuden rippeet karisseet löytyy joukostamme psykologi. Hän tarjoutuu pitämään meille perjantai iltana mielenhallintasession. Tapasimme tämän "vertaistukiryhmämme" kanssa ESF:llä viime viikolla.

Monissa urheilulajeissa käytetään nykyään huipputasolla psykologistavalmennusta. Olen  meidän session jälkeen vakuuttunut siitä, että se on äärimmäisen tärkeätä ja hyödyllistä. Siinä vaiheessa, kun kilpaurheilijat ovat kaikki huipputasolla syntyy ero takuuvarmasti pään sisällä. Kuka hallitsee kisatilanteessa parhaiten hermonsa ja kuka uskoo voimakkaammin omaan voittoonsa? Meidän tasolla siitä oli hyötyä siinä mielessä, että tässä lajissa vaikutamme omalla jännityksellämme voimakkaasti "urheiluvälineeseemme" eli hevoseen. Näin kierre on valmis. Nyt olen reilun viikon käyttänyt saamiani työkaluja myös töissä ja kotona. Uskon niiden olevan todella toimivia. Kahvinkeittimeni vieressä on näkyvillä voimatekstejä tyyliin: "Osaan ratsastaa", "Hyvin se menee", "Ei mitään hätää". Eräs ratsastuskaverini sanoi, että aikoo liimata näitä post-it lappuja myös autoonsa, jotta hän voi lukea niitä matkalla tallille. Power pose -työkalun lanseerasin myös miehelleni ennen hänen jännittävää työjuttuaan. Opimme illan aikana hyvin paljon, kiitos Katan. 

Tämän illan ratsastustunnillani pääsen käytännössä harjoittelemaan jälleen näitä keinoja. Pyrin löytämään kehooni rentouden, sillä rennossa kehossa ei voi olla jännittynyttä mieltä. Opin myöskin sen, että sen sijaan, että taistelen jännitystäni vastaan, hyväksyn sen. Yritän karistaa tallin lattialle stressin ja arjen vaikeudet ja palata kotiin rentoutuneena ja rauhallisena. Mikä ihme meitä vetää niin tiukasti sellaisen harrastuksen pariin, jota ei voi koskaan hallita täydellisesti? 

                                            Rauhallista sunnuntaita!