Talliterapiaa

On ollut upea huomata miten aikuisena voi vielä hurahtaa johonkin asiaan näin totaalisesti.  Olen vieläkin sunnuntain ratsastustuntini jälkeisessä huumassa, leijun pilvissä, haaveilen laukka-askelista. Löydän itseni lukemasta ratsastusaiheisia julkaisuja. Suljen silmäni ja palaan siihen ihanaan vapaudentunteeseen, jonka voin kokea hevosen kiitäessä ja kokiessani olevamme loistava työpari. Okay, myönnettäköön olinhan lapsenakin ponityttö. Näin se kai on, että tietyt asiat eivät vain muutu. Ne saattavat unohtua hetkeksi, mutta voi ihanuus sitä hetkeä, kun löydät ne elämääsi uudelleen! 

Suurta iloa minulle tuottaa myös se, että nuorin tyttäreni (joka ei ole koskaan innostunut purjehduksesta ja paatissa istumisesta, kuten hän asian ilmaiseen) on hurahtanut ratsastukseen. Näin meillä on hänen kanssaan yhteinen harrastus. Ratsastustuntimme on peräkkäin ja seuraamme monesti toistemme tunteja ja arvioimme sitten autossa kotimatkalla toistemme menoa ja hevosia / poneja. 

Tyttäreni sai tänä syksynä myös itselleen tallilta hoitoponin, jota hän käy hoitamassa kolmena päivänä viikossa. Kuvan poni ei liity tähän tarinaan, vaikka onkin yksi tyttäreni suosikkiponeista. 

Näin se vain on, että toiset tulevat onnelliseksi lannalle haisevista kengistä ja kuolatuista takinhioista sekä karvaturpien halauksista :-) 

Samalla kehittyy tasapaino, koordinaatiokyky, jalka-ja käsilihakset ja erityisesti selkä- ja vatsalihakset. Siitä päätellen, että miten hikinen olen tuntini jälkeen, kehittyy tässä lajissa myös kunto. 

It isn´t about how many ribbons you win or how much money you make. Life´s about doing 

something you love and never giving up. 

So ride more and worry less!