Tykkään kovasti touhuta puutarhassa. On ihana työntää sormensa multaan, siinä on jotakin hyvin aitoa ja maanläheistä. Tosin käteni ovat sen näköiset, että ei ole vaikea arvata harrastustani, vaikka kuinka yritän käyttää puutarhahanskoja.
Pidän siitä, että saan jotakin kaunista ympäristössäni aikaiseksi. On rentouttavaa kuunnella luonnon ääniä ja tonkia pihassa ja seurata miten istutukset lähtevät kasvamaan ja odotella satoa. Pelkään kyllä, että yrttitarhani saattaa maistua myös metsäkauriille, joita pihassamme näkyy aika usein.
Siirsin vanhempieni pihasta meille pioneja. Toivon kovasti, että ne viihtyisivät
tuossa kahden kiven sylissä. Ainakin se on paikkana aika tuuleton ja lämmin. Lisäsin niille eilen multaa, jotta ne varmasti lähtisivät kasvamaan.
Pihassamme kasvaa vanhoja omenapuita ja suuria sireenipensaita. Sireenejä kasvaa näitä perinteisen värisiä ja valkoisia. Mieheni kyseli eräänä aamuna, että pahastunko, jos hän kaataa kolme pientä kuusta pihastamme. En pahastu, sillä en ole erityisen ihastunut kuusiin. Tullessani asioiltani oli roskalavalla valtava määrä sireenejä. Kysellessäni, että miksi hän oli kaatanut isoja sireenejä oli vastaus, että hän ei tykkää pöheiköistä pihassa. Vai että pöheikkö, höh sanon minä!
Leikkelin sitten itku kurkussa valtavan kukkakimpun sisälle tuolla roskalavalla olevista pensaista. Hyvä, että ei ollut noita omenapuita kaatanut.
Eipä tässä sitten muuta kuin lauantai ehtoota täältä saaristosta!
