Entä jos alkaisit tehdä ihan mitä huvittaa

Entä jos alkaisit tehdä ihan mitä huvittaa

keskiviikko 26. elokuuta 2015

Tapahtui viime viikolla

Viime viikko oli hektinen, jännittävä, tapahtumarikas ja toiveikas. Blogin pariin ei ehtinyt eikä malttanut istahtaa. 

Maanantaina odotin jännittyneenä puhelua. Olin käynyt työpaikka haastattelussa. Kyseessä olisi urani suuri harppaus. Lähdin lenkille, joka on minulle hyvä tapa purkaa mieltäni. Metsä ja luonto rauhoittavat ja urheilu antaa hyvää energiaa. 



Kesken lenkin sainkin puhelun, että minut oli valittu seuraavalle haastattelukierrokselle kolmen parhaan joukkoon. Olin innoissani, mutta samalla peloissani. Tiedossa olisi niin paljon uusia asioita, osaisinko ja viihtyisinkö? Ihmisellä on kai tapana jollakin tasolla suurten asioiden kynnyksellä syöksyä innoissaan kohti uutta, mutta samalla takaraivossa jyskyttää pieni epävarmuus ja epäilyksen poikanen. 


Tiistai meni kesäpäivästä nauttiessa ja haastatteluun valmistautuessa. Havahduin siihen, että esim. tätä kesähametta käytin tällä viikolla ensimmäisen kerran tänä kesänä, vaikka hame on yksi lemppari kesävaatteistani. 

Mieheni kävi Saksassa neuvoteluissa ja onnistui saamaan itselleen mielenkiintoisen markkinointiprojektin Euroopasta nykyisen työnsä ohelle. Hän tulee siis olemaan noin kaksi viikkoa kuusta Euroopassa hoitamassa tätä tehtäväänsä. Keskiviikkona kävin haastattelussa. 


Torstai ja perjantai kuluivat työmatkalla näissä maisemissa eli Tukholmassa. 
Siitä myöhemmin oma postaus. On mukava tulla aina työmatkalta kotiin ja nähdä rakas perheeni. Olisi ihana, jos voisimme viettää vielä enemmän aikaa yhdessä. Aika kuluu niin nopeasti ja pian nämä kaverit jo ilmoittavat, että muuttavat pois kotoa. Perjantai ilta meni grillaillessa ja jutellessa.  



Lauantai aamuna heräsimme siihen, että mediheli laskeutui lähes pihaamme. Toivottavasti potilaalla on kaikki hyvin. 
Halusimme mieheni kanssa viettää päivän lastemme kanssa. Päätin tehdä kyselyn, että mitä kukakin toivoisi meidän yhdessä tekevän. Kyselyn (joka täytettiin paperille) alkaessa huomasin poikani jo lähteneen kaverinsa luokse. Toinen tytöistämme vastasi, että haluaisi koko perheen lähtevän ratsastamaan ja toinen vastasi, että haluaisi mennä surffaamaan (siis lainelautailemaan). Molempien tyttöjen toiveet tuntui vaikealta toteuttaa, joten lähdimme mieheni kanssa kaksin pyöräretkelle. Keksimme määränpääksi / lounaspaikaksi Peroba Cafen Leppävaarassa. Tarkistin netistä heidän aukioloaikansa ja eikun matkaan. 


Hieman ennen Tapiolaa puhkesi pyörästäni kumi. Taluttelimme pyörät Tapiolaan. Todettuamme, että Tapiolasta ei saa uutta rengasta eikä paikkaustarvikkeita, istuin terassille pyöräni kanssa ja mieheni fillaroi lähimpään Prismaan hakemaan paikka-ainetta. 
Näin matkamme saattoi jatkua. 


Päästyämme lopulta määränpäähämme saimme todeta, että kahvila oli poikkeuksellisesti sulkenut ovensa kaksi tuntia normaalia aiemmin. 
Paikka sinänsä olisi näyttänyt kivalta. Mieheni kuitenkin ilmoitti, että ei aio sinne toisten tulla. Tämä on monien pienten yritysten kompastuskivi, että aukioloajat ovat epäluotettavia. Monesti näihin yrityksiin on jonkin verran menemistä ja asiakkaan kannalta on todella ikävää, jos ilmoitetuista aukioloajoista ei pidetä kiinni. 



Paluumatkalla poikkesimme syömään johonkin ihan toisen tyyliseen paikkaan. Kotiin päästyämme oli matkamittariimme kertynyt 47 kilometriä. 

Sunnuntaina jännitin ratsastustuntiani. Ensiksi seurasin tyttäreni tunnin ja hän jäi seuraamaan sitten minun tuntiani. Onneksi ryhmääni tuli kaksi minulle jo alkukesän kurssilta tuttua rouvaa. Yhteensä meitä olikin tällä tunnilla vain kolme. Minä sain kimono ruunan, joka oli itsepäinen ja ilkeä. Se nimittäin nosti laukan, vaikka halusin sen ravaavan. Kysyttyäni opettajaltamme, että mitä teen väärin kun näin käy, hän vastasi minulle, että et mitään tämä tyyppi vaan haluaa laukata toiset kiinni, jotta voisi mennä niitä puremaan! Tästä hevosesta ei kyllä syntynyt suosikkiani. Valokuvaamiseen ei sillä tunnilla käteni riittänyt, joten kuva on napattu tallin sivuilta. 


Eilen sain kuulla, että jäin rekrytoinnissa toiseksi. Pettymys oli valtava, mutta haluan uskoa, että tulen huomaamaan, että tämä oli minulle parempi. 

"Katso taaksesi ja kiitä, 
Katso eteesi ja luota, 
katso ympärillesi ja rakasta" 

Kivaa viikkoa! 






8 kommenttia:

  1. Olipa jännittävä viikko. Tuon työpaikan suhteen olisin varmaan ajatellut samon: se ei ollut minulle tässä vaiheessa elämää tarkoitettu.

    Hauskaa että aloitit nuo ratsastustunnit. Jotkut hevoset tosiaan ovat ilkeitä tai muuten huonoja tekemään yhteistyötä, mutta juuri niiltä kenkuilta ratsuilta oppii kaikenlaisia niksejä. Ilman kenkkuja hevosia olisin paljon epävarmempi maastoratsatuksilla

    Ihanaa loppuviikkoa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana ajatus tuo kenkkujen hevosten opettava vaikutus ;-) Kivaa loppuviikkoa!

      Poista
  2. Harmi, että et uutta työtä saanut. Mutta mukavaa, että kerroit asiasta kuitenkin täällä. Hyvä muistutus, että kaikille tulee välillä vastaan pettymyksiä ja silti pitää porskutella etiäpäin.

    Itse olen kyllä viime aikoina tullut siihen tulokseen, että vaikka monessa haluaisi kotimaista tai pieniä yrityksiä suosia, ei siihen välttämättä ole syytä, koska palvelu ei vain ole sitä mitä pitäisi. :( Luultavasti itsekin olisin kallistunut samalle kannalle, kuin miehesi (koska en ole suuri pyöräilyn ystävä), jos olisin vartavasten huhkinut päästäkseni juuri tuohon kahvilaan. :D

    -Tuulevi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin se on, että kaikille meille tulee välillä vastaan pettymyksiä ja vastoinkäymisiä. Se miten me sitten niihin suhtaudumme ja käännämme ne voitoiksemme vaihtelee ihmisten kesken. Pyrin yleensä keskittymään blogissani vain iloisiin asioihin, mutta tämä nyt harmitti niin paljon, että halusin mainita asian myös täällä. Uskon, että vastaan tulee jotakin hyvää, kunhan siihen jaksaa uskoa ja sen eteen tehdä töitä. Kivaa loppuviikkoa!

      Poista
  3. Luin juuri Brene Brownin Epätäydellisyyden lahjat -kirjan. Oli ylimalkaan hyvä ja ehkä ostan sen peräti itselleni, koska en taida ehtiä lukea tuota kirjastosta lainaamaani kirjaa uudestaan (minkä se ansaitsisi), sillä kirjasta oli varauksia.

    Mutta mikä siitä liittyi blogikirjoitukseesi? Kirjassa kehotetaan olemaan teeskentelemättä välinpitämätöntä omien toiveitten suhteen. Moni (minäkin) vähättelee toivettaan, väittää ettei oikeasti niin kauheasti toivo, koska pelkää vaikuttavansa nololta, jos toive ei toteudu. Kirjan mukaan virhe. Ensinnäkin vähättely vähentää iloa, jos toive toteutuu. Toisekseen vähättely eristää toisista, koska se ei anna muille tilaisuutta lohduttaa (koska he luulevat, ettei asia ollut tärkeä). Voi olla, että tämä on monelle itsestään selvä asia, mutta minulla oli oivallus - niin kuin moni muukin kirjan asioista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mielenkiintoinen ajatuskulma. Täytynee lukea myös tuo kirja. Kyllä minä tuota "hopeamitalia" itkeskelinkin eräälle ystävälleni, mutta en halua jäädä vellomaan ja rypemään asiaan, jolle ei tässä vaiheessa mitään voi. Joten suuntaan katseeni jo eteenpäin, kohti jotakin uutta ja toivottavasti parempaa. Toisaalta totuushan on se, että en voi tietää miten olisin työssä viihtynyt, kun en sitä päässyt kokemaan.

      Poista
  4. Hmm, tämä viimeisin kommentti on mielenkiintoinen. Me suomalaiset naisethan ollaan oltu kautta historian niitä "reippaita tyttöjä", jotka ei turhia vikise. Meitä on tultu Euroopasta asti ihmettelemään, kuinka suomalainen nainen huhkii miesten mukana pellolla jne. Tästäkö se johtuu, että me oikeasti ajatellaan juuri noin, että tälläkin koettelmuksella on tarkoitus ja sen varmasti myöhemmin ymmärrän ja olen kiitollinen siitä. Ollaan hirveän reippaita. Mutta tuo on niin totta, että omien toiveiden (ja tunteiden) läpikäyminen on ensiarvoisen tärkeää. Vasta sen jälkeen voi päästää aidosti irti.

    Lähti vähän lapasesta juttu :D. Löydän niin paljon itseäni tuosta vähättelystä. Lasten jälkeen sitä jättää vielä helpommin omat tunteet ja toiveet viimeiselle sijalle.

    Bloggaajalle vielä kiitokset blogista! En ole varma, olenko aiemmin kommentoinut (meillä neljä pientä lasta -> rauhalliset hetket koneella harvinaisia), mutta olen päässyt niinä väsyneimpinäkin iltoina matkustamaan mukanasi ties minne. Olen päässyt irti arjesta, saanut ihania muistutuksia siitä, että tästä kun lapset kasvavat, alan saamaan myös omaa itsenäistä elämääni pala palalta takaisin. Kiitos siitä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi, on mieltä lämmittävää kuulla, että blogini antaa lukijalle jotakin. Neljä pientä lasta on kyllä aikamoinen härdelli. Meillä ei ollut kuin kolme ja olin hetkittäin menettää hermoni ja omaa elämää ei ollut lainkaan. Nyt nuorimman ollessa 11v. tuntuu, että minun seuraani ei enää paljon kaivata, vaikka minä kaipaisin lasteni seuraa ;-) Vuodet vierivät niin tavattoman nopeasti, vaikka muistan miten joskus yksikin päivä tuntui kestävän ikuisesti. Kivaa torstaita!

      Poista